(The Music of Chance 1990) Tammi 253 s.
"Tämä tiivis ja samalla rehevä romaani tutkailee syvältä kohtalon ja vapaan tahdon ongelmaa. Yhä uudelleen hänen henkilönsä joutuvat hyytävän kysymyksen eteen: Miten tässä näin kävi? Oliko se sattumaa, kohtalon johdatusta – vai minun omaa syytäni?"
Paul Austerista on kovaa vauhtia tulossa yksi lempi kirjailijoistani. Yksikään teos tähän mennessä ei ole pettänyt eikä Sattuman Soittoa ole poikkeus, oikeastaa voisin sanoa tämän olleen Kuun Maisemissa kirjan ohessa parhain Austerin kirja jonka olen häneltä lukenut. Austeria lukiessa ei voi koskaan tietää mihin päätyy.
Sattuman Soittoa kertoo Jim Nashesta, kolmekymppisestä palomiehestä joka elää turvallista perhe-elämää vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Eräänä päivänä hän saa yllättäen perinnön kuolleelta isältään ja päättää lähteä pienelle lomalle. Vaimo on lähtenyt ja tytär on siskon luona joten hän ajelee vuoden ristiin rastiin ympäri Yhdysvaltoja. Mutta rahat eivät riitä ikuisesti. Rahojen huvetessa hän tapaa nuoren ammattipelurin, Jack Pozzin. Ja yhdessä he päättävät moninkertaistaa Nashen loput rahat pelaamalla pokeria kahta miljonääriä vastaan. Mutta peli ei mene aivan suunnitelmien mukaan. Loppujen lopuksi he päätyvät rakentamaan muuria pienelle niitylle mielessään vain yksi kysymys. Miten tässä näin kävi?
Austerin teksi on mutkatonta ja leikkisää, aivan kuin koko romaani olisi syntynyt yhdessä pitkässä hengenvedossa. Tavoilleen uskollisesti Auster antaa sattuman viedä tarinaa eteenpäin. Rakastan sitä kuinka Auster pystyy luomaan juoneen uskomattomia käänteitä mutta osaa pitää ne täysin uskottavina. Sattuman soittoa ei anna armoa, elämä tekee tyhjäksi ihmisten tavoitteet. Ja kuten Paul Austerin kirjoissa aina, todellista on vain sattuma.
"Loppujen lopuksi kaikki johtui ajoituksesta, toisiaan seuranneiden tapahtumien järjestyksestä. Ellei asianajajalta olisi kulunut kuutta kuukautta hänen etsimiseensä, hän ei olisi ollut tien päällä sinä päivänä jolloin kohtasi Jack Pozzin eivätkä mitkään kohtaamisesta seuranneet tapahtumat olisi käynnistyneet."
Romaanin loppukohtaus on myös komea: autostereoissa soi kvartetto, jonka Mozart omisti Haydnille tai sitten päinvastoin. Viimeinen urkupiste humisee ja sattuma tekee vielä yhden koukkauksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti